”Loma on lopussa ja ahdistaa pelkkä ajatus töihin paluusta ja siellä odottavista tehtävistä.”
Uraohjattavani, nelikymppinen kahden päiväkoti-ikäisen lapsen äiti, valitteli että viiden viikon kesäloma ei ollut riittävän pitkä palautumiseen. Uniongelmat olivat jatkuneet koko loman. Edelleen uuvutti, eikä kesästä ollut jaksanut nauttia samalla tavoin kuin ennen.
Töihin paluun päivämäärä kummitteli koko ajan lähempänä mielessä. Yöt olivat kuluneet pohtien mennyttä ja murehtien tulevaa.
Työnkuvaa oli rustattu puolisen vuotta aiemmin uuteen uskoon, oli tullut lisää vaatimuksia ja velvoitteita. Varsinaisten omien asiantuntija- ja esimiestehtävien päälle oli kasaantunut monenlaista muuta vastuuta.
Kun yksi alaisista jäi uupumuksen vuoksi sairaslomalle, ohjattavani otti hoidettavakseen hänenkin työnsä.
Kevät meni minuuttiaikataululla, kokouksesta toiseen sukkuloidessa. ”Vaikka juoksi koko ajan läkähtymäisillään, tuntuu että oli jatkuvasti väärässä paikassa.”
Iltapäivällä oli lähdettävä hakemaan lapsia päiväkodista, kun kollegat jäivät venyttämään päivää. Oma päivä jatkui lasten mentyä nukkumaan. Vasta silloin oli rauha vastata sähköposteihin, suunnitella ja valmistella.
Mutta nyt huolestutti.
Riittämättömyyden tunnetta lisäsi se, että oman työn halusi hoitaa hyvin. Tunnollisuudestaan tunnetun oli vaikea hoitaa työt vain 60 prosenttisesti.
”Olisiko jotain ajanhallinnan kikkaa?” kyseli ohjattavani. Työmäärä oli valtaisa, mutta vika lienee hänessä, kyvyttömyydessä priorisoida tekemistä, hallita aikaa, johtaa itseään.
On valtavan tavallista luulla, että vika on peilissä, kun ei jaksa
Yleensä tässä vaiheessa lisätään kierroksia. Jätetään harrastukset pois, nipistetään yöunista. Viimeisetkin voimat säästetään työlle ja aika otetaan sieltä mistä itseasiassa tulisi voimavaroja: unesta, palauttavista harrastuksista, läheisistä ihmissuhteista.
Vaaditaan itseltä vielä vähän enemmän. Ehkä ratkaisu löytyisi työkaluista, joissa tehtäviä laitetaan nelikenttään, somekanavat hiljennetään ja sähköpostia perataan vain kaksi kertaa päivässä?
Sosiaalinen ympyrä kapenee, eikä matkassa sinnittelevien läheisten olot ole kadehdittavat. Stressaantunut mieli pyörii alkukantaisessa hyökkää tai pakene -tilassa. Tällöin ne aivojen osa-alueet, jotka säätelevät esimerkiksi empatiaa, harkintaa ja innostusta, siirtyvät taka-alalle. Eipä ihme, että tuossa tilassa on vaikea ajatella luovasti tai nähdä ratkaisua omaan tilanteeseen.
Tunnollisten tilastot
Talouselämässä kirjoitettiin taannoin, että mielenterveyden häiriöitä diagnosoitiin vuonna 2018 viidennes enemmän kuin vuonna 2016.
Ahdistuneisuuden, unettomuuden, masennuksen, pitkittyneen stressin tai toistuvan masennuksen aiheuttamien sairauspoissaolopäivien määrä oli vuonna 2018 lähes 1,8 miljoonaa.
Kasvaneiden tilastojen takana on usein ihminen, jolla on korkeat henkilökohtaiset tavoitteet ja korostunut velvollisuudentunto, ja joka on voimakkaasti sitoutunut työhönsä. Hän on ehkä työskennellyt pitkään kuormittavissa työolosuhteissa, jossa työn tavoitteita on vaikea saavuttaa.
Tilanteen hyväksyminen on vastuun kantamista
Ohjattavani asiaa ei parantunut se, että esimies kiitteli vaativan työnkuvan haltuunotosta. Päinvastoin, kynnys tunnustaa riittämättömyytensä ja väsymyksensä vain nousi palautteen myötä. Miten kertoa, että ei pysty eikä kykene?
Ensimmäinen ja tärkein steppi on hyväksyä tilanne. Sanoa ääneen, että näillä resursseilla ja tällä työmäärällä en enää jaksa. Vasta sen jälkeen voi lähteä tekemään muutosta. Tehtävä ei ole helppo, sillä hyväksyminen edellyttää kykyä vastaanottaa omia epämieluisia tunteita kuten surua, pettymystä tai epäonnistumista. Mielessä voi olla myös pelko siitä, mitä tapahtuu, kun annan periksi.
Hyväksyminen ei ole luovuttamista, vaan vastuun kantamista. Työntekijän velvollisuus on kertoa työnantajalle tilanteestaan, jotta yhdessä voidaan pohtia vaihtoehtoja. Mitä aikaisemmin tilannetta arvioidaan ja korjataan, sen pienemmillä vaurioilla voidaan selvitä. Huolehtimalla itsestään ja hyvinvoinnistaan, huolehtii siitä, että työ tulee tehdyksi.
Avoin keskustelukulttuuri edistää jaksamista
On selvää, että kukaan meistä ei ole superihminen, vaikka niitä taitoja totisesti tarvittaisiin. Fiksu työnantaja ottaa tosissaan työntekijän ilmaiseman huolen, ja varmistaa, ettei työ aiheuta vaaraa terveydelle.
Pitkällä tähtäimellä kaikkien työhön osallistumista kannattaa tukea miettimällä, millaisia vaatimuksia työntekijöille asettaa. Apua saa työterveyshuollosta, työsuojeluhenkilöstöltä, henkilöstöhallinnosta ja ylimmästä johdosta.
Kun asioihin puututaan ajoissa, ehditään tehdä oikaisuliikkeitä. Vähemmällä päästään, kun ei odoteta, että akku simahtaa lopullisesti. Hyvässä työyhteisössä murheita ei lakaista maton alle. Ongelmakohtia voidaan yhdessä selvitellä, vaikka asiat tuntuisivatkin hankalalta. Jo se, että asioita on lupa sanoa ääneen, voi auttaa ratkaisujen löytämisessä.